Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut ja miten ne ovat edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.
Aloitan sarjan keskeltä aakkosia kovalla P:llä eli perustulolla. Se on luultavasti aihe, josta olen kirjoittanut eniten blogissani, joten kerrataan heti alkuun yhtä suosikkiutopiaani.
Perustulon idea on radikaali: mitä jos sen sijaan, että ihmiset hakevat Kelalta tai sosiaalitoimistosta rahaa silloin kun sitä tarvitsevat elämiseen, valtio maksaisi jokaiselle kiinteän summan kuukausittain ilman perusteluja?
Perustulossa (tai negatiivisessa tuloverossa, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua) minua on aina viehättänyt ajatus siitä, että henkilö siirtyy objektista subjektiksi. Sen sijaan, että hän joutuu nöyrtymään ja hakemaan etuuksia viranomaisilta, viranomaiset kutsuvatkin hänet mukaan yhteiskunnan elämään tarjoamalla täysin vastikkeetonta rahaa.
Perustuloa on tarjottu ensimmäisiä kertoja Suomeen jo 1990-luvulla, josta voi lukea mm. Osmo Soininvaaran kirjoista. Hän on kuvannut myös sitä, miten moneen kertaan häntä on kielletty nostamasta aihetta edes esille silloin kun olisi ollut perusteita, esimerkiksi työssään sata-komiteassa.
Vuosina 2016-2017 järjestettiin perustulokokeilu, jossa valitulle joukolle pitkäaikaistyöttömiä myönnettiin työmarkkinatuen suuruinen perustulo. Kokeilun tuloksista vedettyjä johtopäätöksiä oli mielenkiintoista metailla. Päättävät tahot päätyivät muodostamaan negatiivisen kannan kokeilun laajentamiselle perustuen ainoastaan puhtaasti taloudelliseen näkökulmaan. Kokeeseen osallistuneiden työllistymisessä kun ei havaittu mitään merkittävää eroa verrattuna kontrolliryhmään.
Tulosten mielestäni kiinnostavampi ja merkityksellisempi seikka olikin se, miten koeryhmä koki itsensä henkisesti tyytyväisemmäksi ja vapautuneemmaksi byrokratian kahleista. Tämä asia on vaikeammin taloudellisesti mitattavissa, joten sitä ei Suomessa ymmärretä. Voisin kuvitella, että pidemmän päälle vähemmän masentuneet ja ahdistuneet työttömät pienentäisivät sosiaali- ja terveyskuluja, mutta se jää spekuloinnin puolelle. Tuomas Muraja on ilmeisesti samaa mieltä kirjassaan Perustulokoe-eläin, jota en ole ehtinyt lukea.
Perustulon hienous on se, että sitä voi kannattaa sekä ”oikeistolaisesti” että ”vasemmistolaisesti” ajatellen. Toisaalta sitä voi varmaan myös vastustaa samoista syistä. Toistaiseksi perustulon suurimpana esteenä tuntuu olevan, ettei yksikään suurista puolueista ole lähtenyt oikeasti ajamaan sen asiaa.
Keskusta oli hetkellisesti myöntyväinen perustulokokeiluun, mutta sen tulosten julkistuksen jälkeen kannatus on ollut hiljaista. SDP pelkää ilmeisesti, että ilmainen raha vähentää ammattiliittojen kannatusta, vaikka tässä on kyse täysin eri asiasta kuin työttömyyskassojen jäsenyydestä. Päinvastoin, perustulo vahvistaa työntekijän asemaa markkinoilla, kun tämä voi kieltäytyä huonoista työehdoista ilman pelkoa karensseista. Kokoomus on silloin tällöin ollut kallellaan etenkin negatiiviseen tuloveroon pohjautuviin perustulomalleihin. Perussuomalaisten perinteisessä kannattajakunnassa olisi monia perustulosta hyötyjiä.
Perustulo näkyi vielä voimakkaasti puolueiden agendalla eduskuntavaaleissa 2019, mutta sen jälkeen erinäiset kriisit ovat lakaisseet sen jälleen piiloon maton alle. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa, se ilmestynee taas näkyviin 2030-luvulla. Sosiaaliturvauudistuksestakaan ei ole tulossa kovin perustulomaista. Ainut yhteinen tekijä on yhteinen tukimuoto eri elämäntilanteissa oleville ihmisille, mutta syyperustaisuus ei poistu mihinkään.
Kun keräsin vuosia sitten nimiä perustulokansalaisaloitteeseen (fyysisesti paperille, ennen kuin kansalaisaloite.fi-palvelua vielä oli olemassa!), en osannut vielä kuvitella että sitä vielä Suomessa kokeiltaisiin. Yksi tavoite siis saavutettiin, mutta vielä on matkaa todelliseen utopiaan: aion siis jatkaa perustulon puolesta puhumista aina kun tilaisuus tulee.
